|
Lapsuuteni ensimmäiset viisi vuotta olivat perhehelvettiä. Isäni oli arvaamaton, väkivaltainen alkoholisti. Monta kertaa, kun isä hakkasi äitiä, menin väliin ja yritin suojella äitiä. Pelkäsin, että isä tappaa äidin.
Jouduin usein pakenemaan turvakotiin äidin, pikkusiskon ja veljen kanssa. Yövyimme myös äidin ystävillä. Elämämme oli täynnä pelkoa ja turvattomuutta.
Äiti otti avioeron kun olin viisivuotias. Tämän jälkeen näimme isää aika harvoin. Hän joi koko ajan ja oli välillä alkoholistikodeissa hoidossa. Emme yleensä voineet tavata häntä, sillä hän oli siinä kunnossa, ettei se olisi ollut turvallista. Näimme isänpäivinä ja joskus ei silloinkaan. Viimeisen kerran tapasin isääni isänpäivänä, kun olin 11-vuotias.
Vakava masennus
Olin 13-vuotias, kun isä yllättäen teki itsemurhan. Se oli kova isku. Koin syvää syyllisyyttä, surua ja tuskaa. En kyennyt äidin, veljen ja siskon kanssa käsittelemään asiaa. Niinpä kaikki ahdistus hautautui sisälleni. Olisin tarvinnut lohdutusta.
Vuoden kuluttua sairastuin vakavaan masennukseen. Linnoittauduin neljän seinän sisälle ja lopetin koulunkäynnin. Sain myös syömishäiriöitä, koska aloin pitää itseäni todella rumana ja lihavana. Ajattelin, ettei minulla ole mitään toivoa eikä elämälläni tarkoitusta. Mietin jopa sen lopettamista. Häpesin ja vihasin itseäni niin paljon, että oli todella vaikeata jopa mennä ulos hakemaan postia pihan postilaatikosta. Lisäksi sain jatkuvasti raivokohtauksia, erityisesti pikkusiskoani kohtaan.
Suljetulla osastolla
Olin niin häiriintynyt, että 14-vuotiaana minut vietiin väkisin Nuorisopsykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Tunsin itseni hylätyksi, vaikka äiti kävikin uskollisesti minua katsomassa.
Olin suljetulla osastolla puolisen vuotta. Tuo aika oli todella rankkaa. Sain sielläkin raivokohtauksia. Minulle annettiin rauhoittavia lääkkeitä piikkeinä. Minut sidottiin lepositeisiin, sillä lääkkeet veivät ”jalat alta”, niin etten voinut kävellä ainakaan kymmeneen tuntiin. Tunsin välillä, että minua kohdeltiin kuin eläintä eikä minua ymmärretty. Kaipasin vain rakkautta, kun raivosin. Aloin viillellä käsiäni ja ajatukseni alkoivat pyöriä itsemurhan ympärillä. Suunnittelin kuinka tappaisin itseni. Laihduin sairaalassa useita kiloja.
Evankelistan rohkaisu
Äitini oli uskovainen, vaikka emme käyneet seurakunnassa. Hän oli kertonut minulle Jeesuksesta, joten 10-vuotiaasta asti minulla oli oma ”lapsenusko” Jeesukseen.
Äidin pyynnöstä eräs ulkomaalainen evankelista tuli tapaamaan minua sairaalaan. Hän johdatti minut rukoilemaan pelastusrukouksen eli antamaan elämäni Jeesukselle. Hän puhui myös rohkaisevia sanoja tulevaisuudestani. Tunsin selvästi kuinka Jumala oli läsnä rukoustilanteessa. Elämäni ei heti vielä parantunut, vaan jatkui samanlaisena. Kuitenkin evankelistan rukous ja sanat rohkaisivat.
Vapauduin raivokohtauksista
Sairaalassa olo ei ollut auttanut minua, joten seuraavat viisi vuotta elin pääosin entisten ongelmien kanssa. Yritin mennä joihinkin seurakuntiin, mutta siitä ei tullut mitään.
Jumala kuitenkin teki yhden ihmeen sairaalasta pääsyn jälkeen. Hän vapautti minut vihasta pikkusiskoani kohtaan. Välimme olivat rikkoutuneet, koska ennen sairaalaan joutumistani olin raivokohtauksillani kohdistanut sisimmässäni olevaa vihaa häneen.
Lukiessani huoneessani Raamattua tajusin, ettei minun tarvitse enää raivota. Pikkusiskoni oli aiemmin ollut minulle rakas, ja Jumala antoi minulle halun rakastaa häntä uudelleen. Raivokohtaukseni loppuivat ja siksi pystyin asumaan taas kotona.
Löysin hengellisen kodin
Veljeni oli opiskellut eräässä raamattukoulussa, minkä ansiosta hänen elämänsä oli tullut paremmaksi. Niinpä 20-vuotiaana päätin mennä samaan kouluun.
Raamattukoulussa kuulin erään seurakunnan nuorten solusta, jossa oli paljon nuoria. Päätin mennä sinne, vaikka pelkäsinkin kovasti. Heti kun astuin sisään ovesta, nuoret tulivat ystävällisesti toivottamaan minut tervetulleeksi. Vastaanotto oli todella lämmin, en ollut kokenut aiemmin sellaista. Solussa oli noin 15 nuorta. Monet tulivat juttelemaan kanssani. He kutsuivat vielä minut syömään kanssaan. Ilta meni myöhään. Tunsin heti, että tämä on kotiseurakuntani. Pian liityin siihen.
Pyhän Hengen kosketus
Päätös seurakuntaan liittymisestä osoittautui oikeaksi. Solusta tuli minulle tärkeä hengellisen kasvun paikka. Kokoonnuimme viikoittain. Opin tuntemaan Jeesusta lähemmin ja siitä elämäni alkoi eheytyä. Masennus alkoi vähitellen väistyä.
Seurakunnassa oli myös paljon opetusta Jumalan Pyhästä Hengestä. Aloin kaivata sitä, että Pyhä Henki koskettaisi minuakin. Tosin ajattelin olevani vielä niin lukossa, etten kykenisi kokemaan mitään. Aloin kuitenkin pyytää: ”Tule Pyhä Henki.” Sitten erään kerran, kun puolestani rukoiltiin, Pyhä Henki kosketti minua. Koin täydellistä Jumalan hyväksyntää. Suhteeni Jumalaan alkoi vahvistua ja aloin kokea Jumalan läsnäoloa. Sisäisessä ilmestyksessä ymmärsin, että Jeesus on ilon ja elämän lähde.
Vapautuminen syömishäiriöstä
Olen vapautunut syömishäiriöistä, bulimiasta ja ylettömästä laihuuden ihailusta. Aikaisemmin, jos painoni nousi vähääkään, olin aivan kauhuissani ja häpeäni vain lisääntyi. En voinut ollenkaan näyttäytyä päivisin ulkona. Yritin kätkeä itseni isojen vaatteiden sisään ja kulkea pimeällä. Olen päässyt vapaaksi siitä, että yrittäisin saada hyväksyntää olemalla laiha. Nykyään olen normaalipainoinen.
Jumala eheyttää ja parantaa
Tänään masennus ei enää vaivaa minua. En myöskään vihaa itseäni vaan välitän itsestäni ja elämästäni. En voisi vahingoittaa itseäni. Sellainen ajatuskin on jo vastenmielinen.
Jumala on parantanut paljon itsetuntoani ja kykyäni olla ihmisten kanssa. Monet pelkoni ovat poistuneet. Olen saanut rohkeutta tutustua ihmisiin ja jutella heidän kanssaan. Pikkuhiljaa olen vapautunut siitä eristäytyneisyyden vankilasta, jossa murrosiässä olin.
Ennen en kyennyt luottamaan ihmisiin. Jumala on kuitenkin auttanut minua kamppailussani tässä asiassa. Olen eheytynyt ja oppinut, että on paljon ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat todella luotettavia. Se, että olen saanut tuntea hyväksyntää ja kristittyjen yhteyttä, on auttanut minua paljon tervehtymisessäni.
Se tuska ja tyhjyys, jota vuosia kannoin sydämessäni, on hävinnyt. Jeesuksen hyväksyntä on nyt sydämessäni.
Minun ei ole tarvinnut käyttää mitään psyykenlääkkeitä moneen vuoteen. Elämälläni on nyt merkitys ja tarkoitus. Olen oppinut rukoilemaan. Luen päivittäin Raamattua ja ymmärrän yhä enemmän Jumalan tahtoa elämässäni.
Sain myös opiskelluksi itselleni ammatin: olen työssä sihteerinä. Olen nyt 27-vuotias.
Arvoni Jumalan silmissä
Koen itseni arvokkaaksi ja kauniiksi ihmiseksi, koska Jumala on minut luonut. Tiedän, että Jeesus rakastaa minua ihan sellaisena kuin olen. Hän on tehnyt ristillä kaiken puolestani. Minun tarvitsee vain uskoa ja luottaa Häneen.
Tiedän nyt, että Jumala on hyvä, ja että hän rakastaa minua ja kuulee rukouksiani. Voin luottaa Jumalaan ja koen, että olen Hänen silmissään arvokas ihminen.
Lue koko stoori |
Perhehelvetistä vapauteen
