Israelin olemassaolo on ihme

Yhdistyneet kansakunnat äänesti 29. marraskuuta 1947 Palestiinan jakamisesta kahteen valtioon: toinen juutalaisille ja toinen arabeille. Suurin osa sionisteista hyväksyi jaon, kun taas arabit lähes kauttaaltaan hylkäsivät sen ja julistivat sodan.

Eräs muslimien edustaja viittasi juutalaisten asumiseen arabikansojen keskellä ja varoitti: ”Veri tulee virtaamaan vuolaana Lähi-idässä.” Irakin pääministeri uhkasi, että juutalaisvaltio ei tulisi selviytymään. Hän sanoi: ”Me murskaamme maan aseillamme ja tuhoamme jokaisen paikan, mistä juutalaiset etsivät suojaa.” Syyrian johtaja väitti puolestaan: ”Tuhoamme sionismin juuria myöten.”

Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin juutalaisten veren janoaminen on olennaista Isisille, Hizbollahille ja Hamasille, joiden peruskirjaan sisältyy kehotus Israelin hävittämiseen. Iranin johtajat nimittävät Israelia ”Pieneksi saatanaksi” ja vannovat pyyhkivänsä sen pois kartalta.

Tärkeissä kysymyksissä juuri mikään ei ole muuttunut. Juutalaisviha on pysynyt riittävästi valtavirrassa niin, että se kukkii auringonpaisteessa samoin kuin varjossakin mukaan lukien Amerikan suurimpien yliopistojen kampukset ja Euroopan maiden parlamentit. Vuosi vuodelta juutalaiset ovat yleisimmin uskonnollisten viharikosten uhreja Yhdysvalloissa.

Jotkut YK:n elimet demonisoivat Israelia jättäen samaan aikaan huomiotta mittavat verilöylyt ja sortamiset muissa maissa. Jos YK:n yleisistunto – joka on nykyisin paljon laajempi – käsittelisi maanjakoehdotusta, se ei varmaan saisi enemmistön tukea. Vuonna 1947 se sai kahden kolmasosan tuen.

Toisaalta kaikki on muuttunut. Israel, joka julistautui itsenäiseksi vuonna 1948, on voimakas alueellinen sotilasmahti ja sen taloudellisia ja teknisiä innovaatioita käytetään maailmanlaajuisesti. Se on poikkeuksellista – tyypillistä Israelia.

Myös poliittisesti on tapahtunut kehitystä. Rauhansopimukset Jordanian ja Egyptin kanssa ovat osoittautuneet huomattavan kestäviksi ja muut arabimaat ovat solmineet hiljaisuudessa yhteistyösopimuksia kansan kanssa, jota he ovat toistuvasti yrittäneet tuhota.

On paradoksaalista, että islamilaisen terrorin nousu on synnyttänyt yhteistä pohjaa entisten vihollisten välille. Jopa Barack Obaman valuvikainen ydinsopimus Iranin kanssa, jota vastustivat sekä Israel että Saudi-Arabia, on tuonut nämä kaksi kansaa lähemmäksi toisiaan. He molemmat näkevät Iranin uhkana olemassaololleen.

Jerusalem Post -lehdessä oli hiljattain artikkeli, jossa kuvailtiin Israelin ja Saudi-Arabian kasvavia suhteita “ehkä merkittävimmäksi muutokseksi alueella”. Artikkelin mukaan Saudi-Arabian kruununprinssin Mohammed bin Salmanin salainen vierailu Israelissa syyskuussa oli osoitus siitä, että diplomaattiset suhteet ovat mahdollisia.

Presidentti Trumpin Lähi-idän pääneuvonantaja Jared Kushner on myös vieraillut molemmissa maissa edesauttaakseen Israelin ja arabien suhteita. Hän on myös toiminut välittäjänä Israelin ja Palestiinan sopimusneuvotteluissa.

Tässä kohtaa pessimismi jää varmemmaksi vaihtoehdoksi. Vaikka Trump onkin kääntänyt Obaman palestiinalaismielisen kallistuman, presidentti ei ole onnistunut muuttamaan perusasetelmaa: väkivallan kieltämistä palestiinalaisilta, jotka eivät halua hyväksyä Israelin oikeutta olla olemassa.

Vaikka julkisuudessa käydään keskusteluja rajoista, siirtokunnista ja Jerusalemin asemasta, niin yleinen totuus on, että palestiinalaiset ovat pyrkineet Israelin tuhoamiseen suuremmalla innolla kuin oman valtionsa rakentamiseen.

Suurimmassa osassa amerikkalaista mediaa ei ole tuotu julki, että sekä Jasser Arafat että Mahmoud Abbas ovat kumpikin kieltäytyneet kahden valtion ratkaisusta. Jos he olisivat hyväksyneet sen, se olisi ollut heille kuolemantuomio, jonka toteuttaisivat heidän Israelin tuhoamiseen sitoutuneet arabitoverinsa.

Tuloksena on, että palestiinalaiset ovat jääneet hajalleen ”pakolaisleireille” alueelle, joka perustettiin lähes 70 vuotta sitten. Heidän isäntämaansa ei halua heitä, mutta käyttää heitä poliittisina pelinappuloina. He ovat katkerasti jakautuneita ja elävät köyhtyneinä itsehallintoaluillaan. Iso osa väestöstä elää kansainvälisen avun turvin, ja heidän unelmansa Palestiinasta ilman juutalaisia on kiistaton.

Aika ajoin on ollut lyhyitä toivon pilkahduksia sisäisen muutoksen mahdollisuuksista. Länsirantaa hallitseva Palestiinan johtaja Mahmoud Abbas kertoi israelilaisille toimittajille, että hänen mielestään jakosuunnitelman hylkääminen vuonna 1947 oli virhe arabeilta, ja hän toivoi sen korjaamista.

Näin oli kuusi vuotta sitten. Abbas, joka on ollut jo 13 vuotta nelivuotiskaudellaan, ei ole tehnyt juuri mitään tämän ajatuksen toteuttamiseksi.

Kun valmistelen kolmatta matkaani Israeliin ja Länsirannalle, odotan näkeväni entistä dynaamisemman juutalaisvaltion, jonka elämänhalua ei estä jatkuvat katastrofien uhat.

Mutta – sehän on Israel. Ihme kansojen joukossa.

Michael Goodwin
Kolumnisti, New York Post